Aivan liian pitkä blogi

Nyt opiskelijoiden kevätloma on virallisesti ohi ja pojatkin palasivat lauantai-iltana takaisin kotiin. Itse oon ollut menossa pari päivää niin tiiviisti, että en oo ehtinyt edes kuulumisia kysellä. Kuvien perusteella ihan onnistunut loma on ollut heillä, kuten kaikilla muillakin lomailijoilla. Minä ja Katja puolestamme ei olla vielä ihan virallisesti lomailemaan päästy, vaikka välillä tämä Melbournen arkikin on aikamoista lomailua ollut. Ensimmäinen kevätlomaviikkohan meillä oli vapaata luennoilta ja sinä aikana sain toisen esseistäni kirjoitettua. Viime viikolla meillä kuitenkin oli viimeinen luentosarja liittyen kurssiin nimeltä Leading a learning community. Maanantaista keskiviikkoon istuimme tiiviisti yliopistolla aamuyhdeksästä viiteen. Kurssi oli tosi mielenkiintoinen ja yllätykseksemme todettiin, että itse asiassa me tiedetäänkin johtajuudesta jo aika paljon. Keskiviikko oli tosi rankka päivä, ja kun viimein päästiin kotiin kaatosateessa läpimäriksi kastuneina, vaati suuria ponnistuksia pysyä hereillä iltaan asti. 20 prosenttia kurssin arvosanasta muodostuu siis neljän hengen ryhmissä tehdyn ja esitellyn case studysta. Me saatiin ryhmäämme kaksi ihanaa naista, jotka ovat meille tuttuja jo toiselta luovuuskurssilta, Nic ja Sallianne. Molemmat ovat todella motivoituneita ja innostuneita opiskelijoita, ja pitivät meistä erinomaista huolta. Tiistaina saatiin viimeinen tunti aloitella ryhmätyötä, mutta keskiviikkona paiskittiin töitä ihan hartiavoimin. Aikataulujen mukaan päivään kuuluu tunnin lounastauon lisäksi pari puolen tunnin kahvitaukoa, muttei me ehditty pitämään yhtään taukoa. Aamupäivällä Nick kustansi meille hedelmäsalaatit ja mehut, ja lounasaikaan Katja juoksi hakemaan kotoa jotain syötävää. Tämä oli meille molemmille ensimmäinen ”oikea” suullinen akateeminen esitys, joten minä ainakin olin hiukan kauhuissani. Aihe ei todellakaan ollut itselle kovin tuttu, koska näkökulmana oli tietysti australialainen koulusysteemi ja meidän kohdalla erityisesti yläluokat. Ihan kunnialla kai kuitenkin selvittiin, ja opettajaherra Lawrie kehui kovasti. 

Sama herra tietämättään preppasi meitä suulliseen esitykseen tiistaina, kun ihan ex tempore ilmoitti, että nyt on sitten sopivasti aikaa kaikille merten takaisille opiskelijoille esitellä omaa maataan ja koulutussysteemiään. Meidän lisäksi kurssilla oli yksi australialaistunut jenkkisotilas, nainen Filippiineiltä, ihana Alice Taiwanilta sekä kolme singaporelaista. Suomesta ja meidän koulutussysteemistä puhuminen ei toki tuottanut meille mitään ongelmia, ja olisi varmaan voitu puhua ja kehua pitempäänkin kuin aikaa riitti. En tiedä mitä täällä tiedetään Suomesta yleisesti, mutta ainakin kasvatustieteilijöiden keskuudessa tunnutaan olevan ihan julkkiksia. Lawrie kertoi käyneensä Suomessa tutustumassa koulutukseen ja vierailleensa helsinkiläisissä kouluissakin. Myös samassa pöydässä istuva Alice (jonka taiwanilaista nimeä en valitettavasti ole oppinut, Hui jotain) oli innoissaan meidän tapaamisesta, koska ei ollut aikaisemmin tavannut ketään suomalaisia ja Suomen kuviot kiinnostavat. Taiwanilainen koulutussysteemi kuulostikin olevan aika kivikautinen, kaikki oppiminen perustuu kokeisiin ja ulkoa opetteluun.

Keskiviikkona tuntui, että nyt on alkanut monsuunikausi. Valmistelimme esityksiä yhdeksästä kahteen, jonka jälkeen alkoivat itse esittelyt. Ensimmäiset pari ryhmää saivat esittää ihan rauhassa, mutta pikkuhiljaa ulkona synkkeni ja alkoi sataa. Meidän vuoro oli viimeisenä ja silloin päällä oli jo ihan kunnon ukkonen. Välillä jyrisi niin, etten tiedä kuulivatko kaikki mitä puhuttiin. Kovasti toivottiin, että sade ehtisi loppua ennen kuin piti lähteä kävelemään kotiin. Täytettiin ryhmän kesken itsearviointi ja sen tehtyämme Lawrie kertoi, että olette juuri antaneet itsellenne arvosanan tästä esityksestä. Kannatti olla ryhmässä kahden positiivisen australialaisnaisen kanssa, ettei suomalainen pessimismi ja itsensä aliarviointi ihan vienyt meiltä pisteitä. 16/20 annoimme siis itsellemme, mikä on ihan hyvä pohja esseen kirjoittamiselle. Vaikka kuinka vitkuttelimme, suunnittelimme Nicin kanssa tallireissua, jotta pääsisin ratsastamaan Nicin hevosella, ja keskustelimme Lawrien kanssa esseestä, ei sade ottanut laantuakseen. Ei siinä auttanut kuin lähteä kävelemään kaatosateeseen. Vaikka matkaa kotiin ei ollut kuin 500 metriä, oltiin ihan läpimärkiä. Eilen pistin ensimmäisen kerran keskiviikon jälkeen balleriinat jalkaan, ja vieläkin olivat märät. Uutisten mukaan keskiviikko olikin Melbournen sateisin syyskuupäivä 55 vuoteen. Eilen oli ensimmäinen päivä, kun ei enää satanut, joten aika märkää täällä on ollut. 

Torstaina päätin, että nyt täytyy saada jotain vastinetta parisataa dollaria maksaneelle terveysvakuutukselle. Soitin paikalliselle YTHS:lle ja sain lääkäriajan tunnin päähän. Tehokasta. Marssimme sinne Katjan kanssa täyttelemään ennakkopapereita ennen kuin meidät ohjattiin lääkärin luo. Tarkoituksena oli siis tarkistaa molemmilta hb. Suomessa meidät passitettaisiin hoitajalle näin mitättömän asian takia, mutta täällä pääsimme suoraan kiireisiä tapauksia hoitavalle päivystäjälle. Mikäs siinä, jos lääkäreitä näin runsaasti on. Kovin kiireinen tämä meidän asia ei toki ollut, mutta käyhän se näinkin. Lääkärisetä kyseli perusjuttuja, mittasi verenpaineen aataminaikuisella mittarilla ja lopulta antoi lähetteen yläkerran labraan. Setä varasi meille tiistaiksi ajan, jotta voimme mennä hakemaan tulokset. Toki voisimme puhelimessakin tämän hoitaa, mutta se ei näköjään ole täällä tapana. Sama kai se on kävellä tuo kolme korttelia tulosten hakuun. Labrasetä se vasta hassu tapaus oli. Huumorimiehiä ja hevimiehiä myös. Innostui kun kuuli meidän olevan suomalaisia ja paljasti olevansa Amorphis-fani. Menin lipsauttamaan, että olen nähnyt kyseisen orkesterin joskus keikalla, mistä setä ei enää tykännytkään. Edelleen yritän muistella, missä se keikka oli, mutta toistaiseksi ei ole muistunut mieleen. 

Perjantaina suuntasin suomalaisen ystävämme Emmin kanssa Royal Melbourne Show’hun, joka osoittautui maatalousmessujen ja tivolin sekoitukseksi. Markkinoinnin mukaan tapahtumasta löytyy jokaiselle jotain, ja se piti paikkansa. Huvipuistohärveleitä, ruokaa, showbageja, eläimiä, musiikkia ja esityksiä. Heppatyttöinä meitä tietysti kiinnostivat hevoset ja muut karvaiset otukset. Päästiin ihastelemaan ja rapsuttelemaan lehmiä, lampaita, sikoja, laamoja, alpakoita, kanoja, kukkoja, kalkkunoita, koiria, emuja, aaseja, kameleita ja vaikka mitä. Mun ehdottomia suosikkeja olivat pienet mustat porsaat, jotka leikkivät hippaa ja juoksivat tuhatta ja sataa pientä aitaustaan ympäri. Myös vastasyntynyt ja verinen pikkukaritsa oli aika rakkauspakkaus. Nähtiin myös aika vaikuttava lampaan keritseminen. Kuten messuilla on tapana, tarjolla oli paljon ilmaisia näytteitä, joten aikamme kierreltyämme ja vatsat täynnä jäätelöä, jukurttia, pähkinöitä, kuivattuja hedelmiä ja vaikka mitä todettiin, että tänään ei tarvitsekaan ostaa ruokaa. Heppakisoja oli pitkin päivää, mutta suurin osa oli ilmeisesti hyvin australialaisia show horse –kisoja. Pitkään ihmeteltiin mistä tässä kisassa on kyse, mutta ilmeisesti erikokoisilla hevosille ja eri-ikäisille ratsastajille on omat luokkansa, joissa ratsastetaan hyvin yksinkertainen koulurata (lisäyksiä, avoja ja sulkuja, kiemuraura) ja arvostelu perustuu hevosen liikkeisiin. Näitä luokkia kesti joku neljä tuntia, joten ihan kaikkia ei jaksettu katsoa. Aamupäivällä kuitenkin oli ”ihan oikea” koulukisa, jossa ratsastettiin lähinnä lisäyksiä, avoja ja sulkuja. Samat ratsukot osallistuivat illalla estekisaan, joka oli jännääkin jännempi sään takia. Koska keskiviikosta asti oli satanut joka päivä ihan reippaasti vettä, nurmikenttä, jolla heppakisat käytiin, oli jo aamulla aika mutainen. Perjantaina sade alkoi vasta iltapäivällä, mutta oli edelleen niin runsasta, että estekisan alkaessa kuuden aikoihin pelotti ihan tosissaan ratsastajien ja hevosten puolesta. Onneksi kaikki selvisivät mutaisesta radasta ilman haavereita. Tämän kisan jälkeen lähdettiin kotia kohti ja jälleen litimärkänä kotiin saapuessani väsytti 12 tunnin päivän jälkeen aikalailla. 

Lauantaina olikin sitten palautumispäivä. Toisin sanoen en tehnyt mitään muuta kuin katsoin telkkaria ja söin karkkia. Liikaa. Lauantaina oli grand finale eli AFL-liigan finaali. Katja lähti katsomaan peliä lentopallokavereidensa kanssa eikä muita kämppistyttöjä kiinnostanut, joten istuin karkkikulho seuranani pikkuruisen telkkarimme ääressä peliä katsellen. Ihan super bowliin tuota finaalia ei voi verrata, mutta on se paljon suurempi juttu täällä kuin esimerkiksi Suomessa SM-liigan finaali. PALJON suurempi. Ensimmäinen lähetys alkoi aamulla klo 10 ja kolmas ja viimeinen lähetys loppui ennen kuutta. Minä tosin en katsonut kuin varsinaisen pelin. Pelin jälkeen alkoi eka Narnia ja sen jälkeen heti toinen, joten istuinpa sitten koko illankin telkkaria töllöttäen. Ensimmäisen leffan ajaksi sain onneksi seuraksi ja karkinsyöntikaveriksi Emmin. 

Viikonloppu Emmin kanssa jatkui vielä eilen sunnuntainakin, yllättäen hevosten parissa. Mentiin siis laukkakisoihin. Hypättiin metroon ja huomattiin olevamme ainoat normaalisti pukeutuneet, koska kaikki muut matkustajat olivat pukeutuneet pukuihin, mekkoihin ja kukkahattuihin. Hetken tilannetta pohdittuamme päätettiin, että jos olemme ainoat tavallisissa vaatteissa tallustelevat, puhutaan kovaan ääneen suomea, jotta kukkahattutädit ja pukuherrat ymmärtävät meidän olevan turisteja ja pukukoodista tietämättömiä. Tätä suunnitelmaa ei kuitenkaan tarvinnut toteuttaa, koska muitakin taviksia kisoissa näkyi. Itse kisat olivat kiva kokemus, vaikka eihän me kumpikaan juuri mitään tajuttu. Sen verran ymmärrettiin, että ei ne hevoset ihan mitä tahansa koneja olleet. Oi vau, kuola valuen ihastelin viimesen päälle lihaksikkaita ja treenattuja täysiverisiä. Kuvamateriaalia on enemmän kuin paljon, koska totta kai hevostyttöjen pitää saada jokaisesta hevosesta kuva. Onhan ne toki kaikki erinäköisiä, eikö? ;) Laukkakisoissa ei mennyt ihan koko päivää, joten pikaisesti kodin kautta pyörähtäen ehdin vielä just ja just päivän viimeiseen sunnuntaikokoukseen  puoli kuudelta. Oli hassua olla pitkästä aikaa kokouksessa ilman solun kavereita. Osa tiesikin, että mulla on kisapäivä, mutta toiset kyselivät vähän perään. Ihana että pitävät huolta. :) 

Nyt alkaneen viikon ohjelmassa on tehdä johtajuuskurssin essee pois alta ja nauttia auringosta kun se taas vaihteeksi vähän näyttäytyy. Ai niin, viime viikolla varattiin loput lomareissujen lennot. Lokakuun lopussa lennetään siis länsirannikolle suuren valliriutan lähelle pieneen kaupunkiin nimeltä Townsville, jossa ois tarkoitus rahatilanteen salliessa käydä snorklailemassa valliriutalla. Sieltä matka jatkuu Sydneyhyn ja puolentoista viikon reissailun jälkeen takaisin Melbourneen. Kaksi kuukautta seikkailua jäljellä ja kotiinpaluuahdistus alkaa pikkuhiljaa heräillä. Saa nähdä millaisella volinalla täältä pitää lähteä. Nyt kuitenkin esseen pariin nauttimaan näistä jäljellä olevista viikoista! ;) 

“And if our God is for us, then who could ever stop us,
And if our God is with us, then what can stand against?” Chris Tomlin – Our God