This post is SUPERNATURAL

Nyt tulee niin jättibloggaus, että en tiedä mistä aloittaa. Takana on pari hieman lyhyeksi jäänyttä leiriyötä, joten ajatus ei todellakaan leikkaa tällä hetkellä kovin terävästi. Tiedossa on luultavasti puhdasta tajunnanvirtaa, joten antakaa anteeksi, jos toistan itseäni tai etenen jotenkin epäloogisesti.

Alkuviikosta ei ole oikeastaan mitään muuta jännittävää kerrottavaa kuin lentoyhtiön hehkuttaminen. Mehän siis lennettiin tänne Cathay Pacificilla ja oltiin myöhästelystä huolimatta kaikin puolin tyytyväisiä palveluun. Paluulentojen suhteen kävi kuitenkin alun perin niin, että saatiin eri lennot. Ajatus noin pitkästä matkasta yksin ei houkutellut kumpaakaan, joten päätettiin kysyä ensin Suomesta Supersaverilta ja heidän neuvojensa mukaan sitten suoraan Cathaylta. Lopputulema on niin onnellinen, että Katja sai omat lentonsa muutettua ja pääsemme matkustamaan kotiin yhtä matkaa. Kummankaan ei siis tarvitse seikkailla yksin Hong Kongin kentällä tai Heathrow’lla. Mikä parasta, kaikki tämä ilmaiseksi. Supersaverin tietojen mukaan Cathayn palvelumaksu lennon muuttamisesta on 50$, mutta koska lentojen päivämäärä ei muuttunut, ihanaihanaihana Cathay ei perinyt meiltä senttiäkään. Voimme siis erittäin lämpimästi suositella näitä hongkongilaisia, lentäkää ihmeessä niiden kanssa! 

Keskiviikkona oli taas solu. Johtohahmot olivat aika väsyneitä kovien leirijärjestelyjen takia, joten otettiin suosiolla vähän keveämmin. Lähinnä juteltiin tulevasta leiristä ja mietittiin itse kukin omia odotuksia viikonlopun osalta. Loppuillasta oli tietysti aika syödä, ja nämä ihanat ryökäleethän yllättivät mut ihan täysin. Olivat nimittäin hommanneet mulle synttärikakun! Gluteenittoman vieläpä, mikä ei ole kovin yksinkertaista Melbournessa. Kakkukauppoja ja kahviloita on joka kadun kulmassa, mutta yhtään gluteenittomista jauhoista leivottua kakkua ei ole kuivakakkuja lukuun ottamatta vielä tullut vastaan. Sen sijaan täällä tehdään jauhottomia kakkuja, jollainen tämäkin appelsiini-mantelikakku oli. Eikä mikä tahansa kakku, vaan Brunetti-kakku. Brunetti on luultavasti Melbournen kuuluisin kakkukauppa, joka sijaitsee parin korttelin päässä meiltä. Kerran on käyty siellä Katjan kanssa kakkuja ihastelemassa ja vähän maistelemassakin. Täytyisi varmaan mennä sinne uudestaan kameran kanssa, koska en ole koskaan missään nähnyt tällaisia kakkuja. Tytöt tietysti kuvasivat synttärikynttilöiden puhalluksen, joten kakusta on olemassa kuvamateriaalia, joka mun täytyisi muistaa hankkia haltuuni. 

Torstai oli aika kiireinen päivä. Kahdentoista aikoihin aloiteltiin Katjan kanssa leipomuksia illan synttäreitä varten. Muuten leivonta sujui ihan näppärästi, mutta kerman vatkaaminen oli tuskaista. Meillä oli litran purkki, joka piti vatkata käsin. En ymmärrä, miten ennen on pärjätty ilman sähkövatkaimia! Kämppiksemme Carolina tuli kaveriksemme kerman kanssa läträämään, ja lopulta saatiin kerma kermaksi, kaikkien kolmen kädet maitohapoilla. :D Siinä vaiheessa, kun kääretorttu oli valmis, lätyt paistettu ja kakkupohja koristeluja vaille valmis, tajuttiin, että taitaa tulla vähän kiire. Saatiin kuitenkin kakku koristeltua, ehdittiin syödä ja saatiin itsemme luentokuntoon ja yliopistolle jopa ajoissa. Luento oli harvinaisen kuiva, enimmäkseen kalvosulkeisia, koska aikaisemmilla luennoilla käsittelemättä jääneitä asioita oli niin paljon. Kolmen tunnin sulkeisten jälkeen kipitettiin pikapikaa takaisin kotiin herkuttelemaan. Kämppisten lisäksi seuraamme liittyi Oulun Emma ja yksi Carolinan kaveri, joten 9 hengen porukalla saatiin aika hyvin hävitettyä kaikki leipomukset, sipsit ja karkit. Söin tietysti ihan liikaa, niin kuin synttäreillä on tapana. Illalla pelattiin myös kuppipeliä! Ihan lämmöllä muistelin meidän kuppipelejä ruksan kahvilassa erään Liftin jälkeen. Lihasmuisti on muuten ihmeellinen asia, koska ei juuri muistella tarvinnut, vaan rytmi ja koreografia löytyi heti. 

Perjantaina alkoi sitten kovasti odotettu Planetuni Camp! Lähdin neljän aikoihin pienen matkalaukkuni kanssa kohti State Librarya, jonka luota bussit kohti Phillip Islandia kohti lähtivät. Taas täytyi ihmetellä tätä aussien epäjärjestelmällisyyttä. Täällä vaan ei yksinkertaisesti pysytä ollenkaan aikataulussa, joten meidän viideltä lähtevä bussi pääsi lopulta matkaan hieman ennen kuutta. Mun ilmoittautuminen oli jotenkin päätynyt toisen solun listoille, joten nimilistaa piti käydä ihan tosissaan läpi ennen kuin selvisi mihin bussiin mun on tarkoitus nousta. Matka saarelle kesti parisen tuntia, ja perille päästessä oli jo ihan pimeää. En siis päässyt ihastelemaan Australian maaseutua ennen kuin tänään paluumatkalla. Palatessa pysyin hereillä vain ja ainoastaan bongailemalla eläimiä. Lehmiä, lampaita, heppoja, vuohia ja yksi alpakka. Kenguruista varoiteltiin teiden varsilla, mutta yksikään ei onnistunut pomppimaan bussin alle. 

Perilläkin oli vähän selviteltävää, ennen kuin lopulta pääsin samaan huoneeseen omien ihmisteni kanssa. Pojat olivat jossain päin aluetta omissa huoneissaan. Meillä tytöillä oli kaksi 6 hengen huonetta ja yhteinen kylppäri. Kaikki bussit ilmeisesti pääsivät kuin ihmeen kaupalla perille ennen ensimmäistä sessiota, koska leirikeskuksen pääauditorio oli aika tupaten täynnä ylistysbändin noustessa lavalle ja nuorisopastorin toivottaessa leiriläiset ja vierailevat malesialaiset puhujat Kenneth ja Sandra Chinin tervetulleiksi. Yhteensä leirin aikana oli 6 sessiota eli kokousta ja yksi raamattutunti rukouksesta. Etenkin lauantai-illan sessio oli ihan järisyttävä. Tunnelma oli ihan mahtava ja yhteishenki oikein tirisi lähimmäisenrakkautta puhumattakaan korkeammista voimista. Eräänlainen teema tälle leirille oli ”supernatural” eli yliluonnollinen, ja se kyllä kuvaa lauantai-iltaa ihan täydellisesti. Virallisesti iltatilaisuus loppui joskus kymmenen aikoihin, mutta lopuksi solujen johtajat ja muut vastuuhenkilöt muodostivat ”Pyhän Hengen tunnelin”, jonka läpi suurin osa leiriläisistä halusi kulkea johtohahmojen rukoillessa ja siunatessa. Osa jaksoi kuulemma jonottaa tunneliin pääsyä neljä kertaa. Ja voin kertoa, että jonot olivat pitkät. Meitä leiriläisiähän oli yhteensä noin 460. 

Nämä sessiot olivat tietysti leirin tärkein anti, mutta toinen keskeinen asia oli joukkueiden väliset pelit. Leiriläiset jaettiin kahdeksaan ryhmään siten, että jokaista väriä edusti muutamia soluryhmiä. Meidän ryhmän väri oli violetti. Heti ensimmäisenä iltana meille jaettiin iso läjä kankaita ja askartelutarvikkeita, joista jokainen ryhmä valmisti yön pikkutunneille asti oman ryhmänsä näköistä lippua ja asusteita. Tarkoitus oli, että koko ryhmä jakaantuu kolmeen osaan, joista yksi valmistaa lipun ja loput kaksi kilpailevat lauantain peleissä. Eihän se tietenkään ihan niin mennyt, mutta ajatus on tärkein. Minä joka tapauksessa olin lippuryhmässä, mutta hipsin joskus puoli kahden aikoihin nukkumaan, koska jäljelle jäänyt porukka näytti saavan lipun valmisteltua. Seuraavana aamuna tietenkin selvisi, että tytöthän olivat keksineet lippuun vielä vaikka mitä lisättävää ja valvoneet yli kolmeen. Lippujen ja pukeutumisen lisäksi meidän piti valmistella kannustushuuto. Kaikki nämä arvioitiin ja lisättiin peleistä saatuihin pisteisiin, jolloin voittajaksi selvisi vihreä joukkue. Kristillisesti vihreät kaverimme kuitenkin heittelivät palkinnokseen saamansa aarrearkun sisällön ympäri salia, jotta varmasti jokainen sai suunsa makeaksi. 

Itse kilpailuja oli neljä, joista ensimmäinen oli lipunryöstö. Meidän joukkueen osalta se ei sujunut kovin hyvin, koska ehdittiin olla pelissä 7 sekuntia ennen kuin pinkin joukkueen Steven suhahti salamana meidän lipulle ja vei sen mennessään ennen kuin kukaan ehti tajuta mitä tapahtuu. Toiseen kisaan osallistui joka joukkueesta kaksi jäsentä, ja tarkoituksena oli, että ensimmäinen kiipeää saippuavedellä kasteltua jätesäkkirinnettä ylös hakemaan oman joukkueensa lippua ja tuo sen rinteen alhaalla odottavalle kaverille, joka kiipeää lipun kanssa takaisin ylös. Ei mennyt ihan nappiin tämäkään, mutta syytämme sitä, että saimme kaikkein saippuoiduimman kohdan rinnettä. Kolmas kisa meni jo huomattavasti paremmin, taisimme tulla toisiksi. Joka joukkueesta osallistui kolme kaveria, joiden jalat sidottiin yhteen. Voittaja oli se, joka nopeimmin selvisi nurmikentän laidasta toiseen kolmella jalalla kinkaten muiden heitellessä heidän niskaansa mm. purkkitomaatteja. Viimeinen kisa me voitettiin, kiitos yhden noin neljästäsadasta aasialaisopiskelijasta. (Ihan oikeasti, _oikeasti_, en liioittele, 460 leiriläisestä varmaan 400 oli aasialaisia. En ole koskaan ollut kovin hyvä arvioimaan, mutta ymmärrätte, jos saan joskus käsiini ja teille näytille koko porukasta otetun ryhmäkuvan. Ei siis ole mikään ihme, että olen meidän solun ainoa ei-aasialainen.) Viimeiseen kisaan osallistui siis vain yksi naama per tiimi ja kaikesta ällöydestään huolimatta kisa oli todella hauskaa katsottavaa. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ideana oli juosta vihreän uima-altaan luo, hypätä jauhoilla sotkettuun veteen, etsiä ja pukea päällensä likomärät jauhoiset sukat ja t-paita ja juosta takaisin lähtöpaikkaan ennen muita kilpailijoita. Kaiken tämän tapahtuessa muut tietysti viskoivat tomaatteja kilpailijoiden niskaan. 

Leiri oli just niin mahtava kuin sitä etukäteen kehuttiin. Tutustuin muutamiin uusiin ihmisiin, mutta ennen kaikkea pääsin tutustumaan näihin omiin solulaisiin, jotka ovat aivan ihania tapauksia. Nyt jo hirvittää, että nämä jäävät tänne, kun marraskuussa tulee lähtö takaisin kotiin. Voi olla, ettei täältä mitään aussiaksenttia omaan puheeseen tartu. En oo edelleenkään tutustunut yhtään syvemmin kehenkään syntyperäiseen australialaiseen. Positiivista on se, että näillä näkymin opin ainakin ymmärtämään epäselviä aasialaisia aksentteja erittäin hyvin. Mun solussa on siis vain ja ainoastaan aasialaistaustaisia ihmisiä, joten todennäköisempää on, että lausun englantia takaisin tullessani kuin singaporilaiset tai malesialaiset. Näiden vierailevien puhujien saarnojen seuraaminen vaati ekoilla sessioilla aikamoista keskittymistä, mutta alkukankeuden jälkeen singerimäiseen tikuttavaan puhetyyliin tottui kyllä. Samoin Kennethin lantion keikutuksiin, moonwalkiin, judopotkuihin ja ties vaikka mihin saarnoja piristäviin yllättäviin liikkeisiin. Vaikka en suuremmin näistä koomikkosaarnaajista perusta, tämä setä oli kyllä aivan järisyttävän hauska tapaus eikä saarnojen sanoma kärsinyt komiikasta huolimatta.

Leiri järjestettiin siis Phillip Islandilla, joka on kuuluisa pikkupingviineistään. Leiriohjelma oli sen verran tiivis, että aikaa pingviineille ei ollut, mutta ei se mitään. Leirikeskuksen omistaa Christian Church Camp –niminen järjestö tai vastaava, joten vastaanotto oli erittäin lämmin. Mahtavat maisemat ja puitteet. Ruokaa etenkin kehuttiin eikä siihen tarvinnut pettyä. Gluteenitonta leipää ja aamupalalla muroja sai pyytämällä, ja muroja taisi olla jopa neljää tai viittä erilaista vaihtoehtoa. Plus että henkilökunta oli tosi ystävällistä. Syyskuu on muuten Melbournessa ensimmäinen epävirallinen kevätkuukausi, joten sääkin suosi meitä leirillä. Perjantai ja lauantaiaamupäivä olivat aurinkoisia eikä lauantaina tarvinnut iltapäivälläkään pelejä lukuun ottamatta kastua. Taivas halusi kai antaa meille hyvän leiri-ilman, koska sade alkoi vartti ennen kuin bussit starttasivat leirikeskuksen pihasta kohti Melbournea. Kotimatka sujui, kuten jo aikaisemmin mainitsin, maisemia katsellessa, eläimiä bongaillessa ja kohtuullisessa koomassa. Bussit jättivät meidät suoraan seurakunnalle päivän neljänteen eli puoli neljän kokoukseen, jossa ystävämme Kenneth ”Chin up” Chin pisti vielä kerran parastaan. Täysi tunnustus tuolle sedälle, kun oikeasti osaa yhdistää vatsalihaksia ja poskia koettelevan huumorin ja todellisen tykityssaarnan. Seurakunta vuoroin ulvoi naurusta ja vuoroin huokaili ihmetyksestä. 

Kävelin seurakunnalta kotiin samaa matkaa yhden uuden tuttavuuden kanssa, joka asuu ihan lähellä. Samalla sovittiin, että mennään ensi sunnuntaina samaa matkaa seurakuntaan. Facebookissa yksi welcome-viikon vaihtarikavereista kyseli missä seurakunnassa käyn ja sovittiin, että hän tulee ensi sunnuntaina mukaan. Oma paikka tuossa megaseurakunnassa alkaa löytyä, jee. Pahoittelen tätä megapostausta, mutta näköjään pieni väsymys pistää näppiksen laulamaan. Ai niin, puhuin leirilläkin unissani. Kieli vaan oli väärä, joten tytöt eivät valitettavasti aamulla osanneet kertoa, mitä olin sanonut. Apua, nyt on pakko lopettaa. Saa olla viimeinen kerta kun yritän "tiivistää" koko viikon yhteen blogiin.

”Every day of my life I’ll praise you,

every moment I’ll bless your name.

You have given me love unfailing, H E Y !”

Planetshakers – Let praise awaken