Lähtölaskenta on alkanut

Arvatkaapas montako päivää jäljellä Tansaniassa? Pieni vinkki: ei hirveän monta. Olen yrittänyt olla laskematta päiviä, mutta väkisellä ajatukset on koko ajan enemmän ja enemmän kotiinpaluussa. Siispä blogikin hiljenee jälleen lähiviikkojen aikana, joten nautiskelkaa vielä kun ehditte. Oon ollut tosi laiska kirjoittamaan blogia, mutta nyt oli vaan pakko istua alas ja pistää ylös muutamia tapahtumia ja ajatuksia, jotta itsellekin jää muisteltavaa. 

Nyt on jo yli kolme viikkoa siitä, kun Suomen vieraat palasivat Suomeen ja minä Mugumuun. Kuten odottaa sopi, pienoinen koti-ikävä iski vieraiden lähdön jälkeen ja samaan syssyyn myös kulttuurishokki. Sitäkin osasin odottaa, koska kaksi vuotta sitten Ausseissa kulttuurishokki iski myös kahden kuukauden kohdalla. Joten ei hätää, homma oli hallussa eikä suurempaa hätää ollut. Suuresti helpotti, kun tiesin, että se kaikki kriiseily kuuluu tähän ulkomailla oleskelun prosessiin ja että oon käynyt samat kuviot läpi ennenkin, tosin eri mantereella. Tietyt asiat tässä kulttuurissa ja omassa elämässä täällä vaan alkoivat risoa, ärsyttää, tympiä, juilia, ihan mitä sanaa haluaakaan käyttää. Kyllä ne risoo vieläkin, mutta koska jäljellä on enää pari viikkoa, yritän tosissani keskittyä nauttimaan niistä hyvistä ja kivoista asioista. Mutta myönnän, että en malta odottaa sitä, että saan kävellä kadulla kenenkään tuijottamatta, kosimatta tai vähintään huutamatta perään ”mzungu, mzungu!” Tai sitä, että kauppaan mennessäni minulle annetaan samat hinnat kuin kaikille muille ilman ”eurooppalaislisää”. Tai sitä, että minun ei tarvitse kuunnella, kuinka naapurin lasta tai koiraa lyödään, voimatta tehdä yhtään mitään. Ja kyllä, odotan myös Suomen ihanaa viileyttä, koska tämä helle alkaa tuntua kropassa ja päässäkin. Jatkuvasti väsyttää sekä henkisesti että fyysisesti, koska ei vaan pääse palautumaan tästä kuumuudesta. Saattaa toki olla, että lämpöä ja aurinkoa tulee ikävä, kun pääsen sinne Suomen ”ihanaan” viileyteen. ;)

Viimeisen viikon aikana olen saanut monta ruksia mitä-täytyy-tehdä-ennen-lähtöä-listaani. Eilen kävin Teijan, koulun opettajan ja koulun keittäjän kanssa sunnuntaikokouksessa reilun 10 kilometrin päässä olevassa kyläseurakunnassa. Siellä n. 30 henkeä kokoontuu sunnuntaisin savesta, risuista ja heinistä tehtyyn seurakuntarakennukseen koulun keittäjän pastorimiehen johdolla. Ennen päätilaisuutta rakennuksen ulkopuolella pidetään pyhäkoulu, johon eilen osallistui 23 lasta. Tilaisuus oli todella siunattu ja siunaava, Pyhän Hengen läsnäolo oli tosi voimakas ja tunnelma lämmin ja kotoisa. Vierailevana puhujana oli eräs tuttu mies Mugumun seurakunnasta ja ”ylistyksenjohtajana” toimi koko seurakunta. On mahtavan kuuloista, kun täysi savimaja ylistää Jumalaa täysin spontaanisti, moniäänisesti ja ilman mitään instrumentteja. 

Oon kunnostautunut myös turistina ja alkanut reippaasti shoppailla tuliaisia ja muita kotiinviemisiä. Marraskuun alussa käytiin Majan kanssa suurilla markkinoilla ja torilla ostamassa kankaita, ja viime viikolla vein omani räätälille. Huomenna niiden pitäisi olla valmiina ja pääsen hakemaan kotiin hameen, tyynyliinoja ja keittiöpyyhkeitä. Viime viikolla käytiin – jälleen kerran - myös Mugumun ainoassa turistikaupassa ostamassa vaikka mitä ja viimeisellä viikolla täytyy käydä vielä kerran tekemässä viimeiset ”pakolliset” hankinnat. Tällä viikolla on taas suuret markkinat, joten keskiviikkona mennään sinne tarkoituksena katsella vielä vähän lisää kankaita. Hinnoista sen verran, että maksoin esimerkiksi hamekankaastani 5000 tsh ja sen ompelemisesta 7000 tsh, joten yhteensä räätälillä teetetyn hameen hinnaksi tulee n. 6 euroa. Käytin myös kengät suutarilla, joka veloitti pohjien ompelemisesta euron. Ei paha!

Tällä viikolla on harjoittelussa tiedossa tosi kiva viikko. Minä ja Maja suunniteltiin viime viikon aikana taideviikko, joka toteutetaan yhdessä opettajien kanssa. Jokaisena päivänä tehdään jotain käsillä: sormivärejä, vesivärejä, tusseja, kollaaseja jne. Suomen vieraat toivat tullessaan paljon materiaaleja, joista täällä saadaan vaan haaveilla, joten sormet syyhyten on odotettu pääsevämme testaamaan niitä. (Lto-kollegoille terveisiä, että oikeastihan meillä Suomessa ei ole mitään syytä valittaa materiaalien vähyydestä tai resurssipulasta. Saa vapaasti olla eri mieltä, olen valmis keskustelemaan ja perustelemaan kantani.) Ensimmäinen viidestä tuokiosta oli tänään ja se sujui tosi hyvin, lapsilla oli kivaa ja opettajatkin pääsivät kokeilemaan jotain uutta. Ensi viikolla onkin jo viimeinen harjoitteluviikko ja surutyötä lasten tänne jättämisestä on täytynyt alkaa tehdä. Etenkin kaksi poikaa olisin tosi mielelläni tuomassa mukanani Suomeen, ehkä kolmekin. Yksi meidän talon koiristakin olisi kiva tuoda mukanani, mutta voi olla, että kämppiksellä olisi siihen vähän sanottavaa. ;) Tässä vaiheessa opiskelu- ja työuraa olen joutunut sanomaan heipat tosi monille lapsille, mutta tällä kertaa lapset jäävät todella kauas enkä luultavasti ikinä enää näe ketään heistä edes sattumalta kaupungilla. Näiden lasten tulevaisuus on myös monella tapaa tuntemattomampi kuin suomalaisten ikätovereidensa. On mahdoton tietää esimerkiksi kuinka moni näistä tytöistä päätyy naimisiin tai saa lapsen jo 13-vuotiaana tai kuinka moni poika tippuu koulusta samoina ikävuosina. Joka tapauksessa huomattavasti useampi kuin Suomessa.

Kokemuksena tämä Tansanian reissu on ollut tosi erilainen kuin kahden vuoden takainen Melbournen kokemus. Totta kai, koska on kyse Afrikasta. Melbournesta lähtiessä ylivoimaisesti vaikeinta oli hyvästellä kaikki ystävät, joita siellä sain. Täällä en voi sanoa saaneeni yhtään ystävää kodin ja koulun ulkopuolella, mutta sitäkin vaikeampaa on varmasti sanoa hei hei kotiväelle ja koulun väelle, koska yhteydenpito lähes kaikkiin katkeaa kokonaan. Nykyisessä tietokoneyhteiskunnassa helposti unohtuu, että vielä tänäänkin on maailmassa monta kolkkaa, joissa tavallisilla ihmisillä ei ole tietokoneita, eikä kirjeitä ja puhelimia kummempia tapoja pitää yhteyttä muuhun maailmaan. 

Melbournesta lähtiessä päällimmäisenä oli suru, mutta täältä lähtiessä varmasti ilo. On tosi ihana tulla kotiin! Älkää kuitenkaan ymmärtäkö väärin. On vaikea pukea sanoiksi mitä tarkoitan. Majan kanssa on yhdessä prosessoitu ja reflektoitu tätä kokemusta todella paljon ja yksimielisesti todettu, että elämä täällä on kovaa. Se ei tarkoita, että elämä olisi huonoa tai onnetonta, yksinkertaisesti vain kovaa. Miksi näin, siihen osaan varmaan vastata paremmin vasta takaisin Suomeen kotiuduttuani, kun saan vähän etäisyyttä Mugumuun. Sitä ennen on kuitenkin tiedossa vielä monta kivaa päivää Afrikan auringon alla, Päiväntasaajan tällä puolen, ja yritän nauttia mahdollisimman paljon.