Kuinkas sitten kävikään?

Viikonloppu täynnä yllätyksiä vetelee viimeisiään. Ei mennyt siis ihan niinku kalenterissa lukee. Lainaan suoraan Katjan blogia, koska en osaisi ite yhtään paremmin tilanteiden saamaa hämmentävää käännettä kuvailla. 

”Eilen illalla menimme jalkapallo-ottelun jälkeen nukkumaan,

vaikka meksikolaisten illanvietto olisikin innostanut kukkumaan.

Heräsimme orientoituneina koko päivän luennolle kärsimään,

mutta kuinkas sitten kävikään?

Juoksimme muutaman korttelin ettemme

vaan menisi myöhässä kurssin ensimmäiselle luennolle,

jonka pitäjän oli tarkoitus olla paikallinen luovuustutkimuksen guru suurehko,

professori kuuluisa, nimeltänsä John Munro.

Paikalle saavuimme etuajassa kuusi minuuttia, emme onneksi myöhästyneetkään.

Mutta kuinkas sitten kävikään?

Opiskelupaikalle päästyämme huomasimme,

että erilainen oli tämän kurssin opiskelijaryhmämme

kuin edellisellä kurssillamme.

Siellä yhtä miespoikkeusta lukuun ottamatta nuoria naisia olimme me,

kun taas professori Munron kurssilla

opiskelijat olivat aikuisia.

Kuulin sivukorvalla,

että viereisessä pöydässä istui jopa kaksi rehtoria.

Puoli tuntia odottelimme, jokainen omissa ikävissään.

Mutta kuinkas sitten kävikään?

Puoli tuntia odoteltuamme aloimme huolestua

ja soitella ympäri yliopistoa.

Koska kasvatustieteen tiedekunta muutama viikko sitten muuttanut on

uuteen rakennukseen ja kaikki aivan sekaisin vielä on,

kukaan mistään mitään tiedä ei.

Puolentoista tunnin kuluttua herrasmies viereisestä pöydästä

löysi puhelimen toiseen päästä kasvatustieteellisen tiedekunnan johtajan, 

joka tiesi jostakin jotakin vähän.

Hän tiesi meille kertoa,

että John on itse asiassa koko elokuun lomalla

(hän siis pääsee käymään yhdellä luennolla tällä kurssilla)

ja hän on saanut jonkin naisen, jonka nimeä en kuullut,

pitämään meille luennot muut.

Otimme valokuvan koko porukasta ja keräsimme nimilistan (se luovaa nääs on niin)

ja lähetimme ne Johnin sähköpostiin

todisteeksi että olemme olleet paikalla.

Kuulimme myös, että luennoitsijamme,

jonka olisi pitänyt luento pitää meille,

oli tällä hetkellä jossain konferenssissa.

Hän ei siis ilmeisesti ollut edes Melbournessa

(olisiko rouva Prahassa.

Siellä on joku lahjakkuuskonferenssi). Joten kotiin lähdimme me.

Lievästi tilanteesta hämmennyimme.

Eli, summa summarum tässä vaiheessa, son:

tämän syksyn kahdestatoista koulupäivästä kaksi suoritettu on

ja yksi peruttu, jäljelle jää siis yhdeksän.

Pelottaa, että jotenkin me vielä korvaamme tämän

luennon väliin jääneen

ehkä esseemme sanamäärä meille tuplataan

kymmenentuhatta sanaa kirjoittamaan vielä joudutaan!

Toivottavasti ei kuitenkaan.

Siitä ei allekirjoittanut tule selviämään lainkaan

Ei ilmestynyt luennoitsija paikalle:

Jenni ja Saara: tuleeko jotenkin mieleenne

erityiskasvatuksen sivuaine

Oulussa viime lukukaudella?

Eipä Markolle huudella

että tällaisia puhutaan

tarinoita täälläkin kerrotaan.” (Kaksonen, 2011)

Että näin. Kovasti yritettäisiin opiskella täällä, mutta ei meidän anneta. Ei muuta lisättävää.

Sen sijaan, että olisimme istuneet koko päivän opiskelemassa, kipaisimme kotiin yllättämään aamupalaansa nauttivat tytöt kertomalla, että lähdemme sittenkin heidän kanssaan katsomaan futista. Paksuun vaatekerrokseen pukeutuneina ja viltit mukana laahustimme Melbourne Cricket Groundia, joka on muistini mukaan maailman 10. suurin stadion. Suuri oli, vaikka paikalla 100000 henkeä vetävällä areenalla olikin vain rapiat 42000. Tällä kertaa vastakkain olivat Carlton ja Melbourne. Niin, taas yksi uusi Melbourne. En uskalla ees arvata montako liigajoukkuetta tästä kaupungista löytyy. Yksi niistä on nimennyt omaperäisesti itsensä Melbourneksi, joten muiden on kai täytynyt vähän soveltaa. Carltonia kannustimme tietysti, koska heiltä saimme ilmaisliput peliin (ei me ostettavissa toki olla) ja koska myös asumme Carltonissa. Ja voitto tuli, jopa rökäle sellainen yhtään liioittelematta (kerrankin). Loppupisteet olivat Carltonille 134-58. Ihan kävi sääliksi vastustajaa, etenkin kun kaksi heidän pelaajistaan piti kantaa paareilla pois kentältä. Ensimmäinen mursi jalkansa ja toiselta lähti taju. Leppoisaa tämä paikallinen jalkapallo! Eka loukkaantuminen oli ihan kamalaa katsottavaa ja sitä piti toistaa vielä pitkin iltaa joka tv-kanavan uutisissa. Toinen kaveri kai tuli tolkkuihinsa, koska siitä ei sen enempää uutisissa puhuttu. Joka tapauksessa oikein hyvä peli meille suomalaisille ja brasilialaisille.

Tulin äsken sunnuntaikokouksesta, jossa tapasin pari tyttöä tulevasta ”solustani”. Täällä kokoontuu joka toinen viikko ympäri kaupunkia urban life –nimisiä ryhmiä, joista yhteen aion lyöttäytyä. Pistin ryhmän johtajalle, Serena-nimiselle tytölle, eilen sähköpostia, johon hän oli vastannut lähes saman tien. Serenaa en ehtinyt tänään vielä nähdä, mutta Ariel ja Carol ovat oikein mukavan oloisia uusia tuttavuuksia. Juttelin tyttöjen kanssa niitä näitä ja hekin olivat kiinnostuneita Suomesta ja mun kotiseurakunnasta. Kerroin, että periaatteessa meininki vaikuttaa olevan hyvin pitkälti samantyyppistä, mutta mittasuhteet ovat hitusen erilaiset. Kuulin, että pelkästään PlanetUniin eli seurakunnan yliopistoministryyn (miten tuo kääntyy suomeksi? hmm) kuuluu yli 1500 opiskelijaa. Tämä seurakunta vaikuttaa muutenkin paisuvan kuin pullataikina parhaimmillaan. Planetshakers-seurakuntia on siis Melbournen lisäksi Victorian osavaltion toiseksi suurimmassa kaupungissa Geelongissa sekä Kapkaupungissa. En tiiä tietävätkö nämä itsekään, miten paljon seurakuntaan kuuluu porukkaa, mutta joka sunnuntai yhteensä neljässä kokouksessa tulee uskoon keskimäärin yli 100 henkeä. Sen verran voimakkaat todistukset ja puheet täällä pidetään ennen alttarikutsua, että ei ole kyllä ihme. Aika Hillsong-meininki taitaa siis olla! Mahtavaa. Vielä joudun odottelemaan ensi viikon tiistaihin ensimmäistä solukokoontumista, mutta ensi sunnuntaina olisi tarkoitus nähdä tätä Serenaa ja hänen kauttaan varmaan tutustua myös muihin ryhmän jäseniin. Totta se taitaa olla, että Ausseissa hommat hoituvat huomattavasti nopeammin, jos ei jää odottelemaan, vaan pistää itse tuulemaan. 

”Your love it burns away my darkness, You guide me when I’m blind. You are the light that shines inside me, showing me I’m so much more.” Fireflight – Brand New Day